Olen 13-vuotias tyttö, elän itseni mielestä normaalia arjen elämää... Tai no se on miten sen ottaa.
Arkeeni kuuluu koulu, kaverit tai kenties kaveri, läksyt, riidat, painajaiset, mitä nyt onkaan.
Nykyhetki on todella tylsää, kaverit eivät puhu, kuin wapin kautta? Jos minulta kysytään jotain lehdestä, niin mitä vastaan siihen? Mikä on lehti? Moni nykyajan nuori ei tiedä lehdestä mitään. Kukaan ei osaa kirjoittaa käsin, ei lukea mikä on kirjoitettu suoraan paperille. Mikä on edes kynä? Onko semmosia olemassakaan vai onko se keksitty turha haukkuma sana? Minkäköhän lainen on tulevaisuutemme? Vai onko sitä edes tulossakaan, jos tätä tahtia jatkamme? Miksi on ulkoilma? Jos kaikki pyörii sisällä tablettien, koneiden ja puheleittensa kanssa. Osaako kukaan nykyajan tyyppi vastata näihin? Ei! Kaksi vuotiaalla on oma puhelin. Osaa käyttää sitä, niin kuin ammattilainen. Vanhukset jankkaa: Minun nuoruudessa ei ole ollutkaan tuommoista. Minä tahdon elää sitä elämää, mitä vanhukset on saanut kokea, ehkä silloin on ollut kovempi kuri, mutta he ovat selvinneet siitä ja elävät nytten täyttä elämää! Vanhempani riitelevät, se stressaa! Näen painajaisia, että minut raiskataan, kuvittelen joskus että minun on päästävä täältä pois tai toi raiskaa minut. Minulle tulee siitä ahistava olo. Minulla on vain yksi rauhoittava asia, se auttaa minua jaksamaan, sitä ei omista kukaan, sitä ei nää ketään paitsi kuin sähkömiehet, se on erityinen minun mielestä, vanhan aikainen, täydellinen ja valoisa. En pysty sanoin kuvaamaan sitä. Se ei näy kodilleni, mutta näen sen koulun ikkunasta ja aina kun olen ulkona. Äitini nauraisia, jos kertoisin kuka tai mikä auttaa minua pahoissa tilanteissa. En ole kertonut sitä kenellekkään ja enkä tule kertomaan. En tiedä oletko mukana ja tiedätkö minusta tämän kertomuksen jälkeen mitään. Kävelen kaverini kanssa tällä hetkellä, en tiedä edes miksi kerron/puhun nämä ääneen, eihän se mitään, ei kaverini kuuntele minua, en ole ikinä kuullut kavereitteni ääntä. Hei! Paperini! Lähdin juoksemaan niiden paperien perään, en katsonut eteeni, juoksin vain ja pam! Törmäsin lyhtypylvääseen. Kuuletko minua? Sattuiko pahasti? Vastasin ei. Nousin pystyyn, katselin ympärilleni. Ompa outo paikka, tokaisin. Katsoin kaveriani, hänellä ei ollut puhelin kourassa, hänellä oli kirjeitä joita oli viemässä postiin. Kysyin missä puhelimesi on? Missä autot ja kaikki tabletit on? Mikä on puhelin, auto, tabletti? Etkö tiedä? Mitä? Missä? Apua!
Oletko saanut aivotärähdyksen? En. Olen kunnossa. Lähdin kävellen pois. Toreja oli joka paikassa. Ihmiset kävelivät tai liikkuivat hevosilla. Kävelin lähimmälle kioskille katselin lehtiä. Anteeksi mitä! Elänkö nytten 1915 vuotta! Äkkiä päästävä lyhtypylvään luo! Juoksin äkkiä mekon helmat hulmuen lyhtypylvään luo. Juoksin niin kovaa, etten ole koskaan juoksut niin kovaa. Löysin pylvään, halasin pylvästä samalla itkien tahdon pois! Tahdon kotiin! Vettä alkoi satamaan. Halasin pylvästä, niin kauan kunnes nukahdin. Heräsin ja kuulin "Piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiip!" olin sairaalassa. Minut haudattiin lyhtypylvään luo. Oletko varma, että kerron totta? Olenko vain nyt mielikuvituksesi, jota mietit. Vai olinko minä pelkkä lyhtypylväs.
